Suomen korkeakoulutus ja tutkimus liian pirstaleista  

Uusi yliopistolaki vie suomalaista korkeakoulutusta ja tutkimusta hyvän harppauksen eteenpäin, mutta se ei vielä riitä. Korkeakoulureformin on jatkuttava nyt tuntuvalla rakenteellisella uudistamisella ja määrätietoisella kansainvälisyyden vahvistamisella. 

Tavoitteena on oltava aidosti kansainvälinen korkeakoulutus ja tutkimus, jossa jokainen yliopisto on valinnut omat vahvuusalansa ja pystyy näillä aloilla maailman kärkeen. Se edellyttää yliopistoilta uudenlaisia strategisia valintoja. 

Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kenttä on Suomessa liian hajanainen ja pirstaleinen. Ammattikorkeakoulut mukaanlukien tutkintoon johtavaa korkeakoulutusta annetaan Suomessa peräti sadassa toimipaikassa. Kun tähän lisätään toiset sata valtion sektoritutkimuslaitosten toimipistettä, voidaan todeta että viiden miljoonaan asukkaan Suomessa korkeakoulutus- ja tutkimusverkko on niin tiheä, että se on miltei lähipalvelu.  

Arviot otettava vakavasti 

Viime viikkoina korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta on julkistettu kaksikin merkittävää arviointiraporttia, joiden johtopäätöksiin on syytä suhtautua vakavasti.  

Lokakuussa julkistetussa Suomen innovaatiojärjestämän kansainvälisessä arvioinnissa yliopistouudistus sinänsä sai kiitosta, mutta kritiikkiä tuli korkeakoulutuksen ja tutkimuslaitosten hajanaisuudesta ja päällekkäisyyksistä, sekä vähäisestä kansainvälistymisen asteesta. Professori Reinhilde Veugelersin johtama kansainvälinen arviointipaneeli moitti myös yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen epäselvää työnjakoa ja suomalaisten pitkiä opiskeluaikoja.  

Mikään paneelin esittämistä näkemyksistä ei sinänsä ollut yllätys. Päinvastoin, ne tukevat sitä työtä mikä muutoinkin on jo meneillään. 

Yhtä vakavasti on syytä ottaa Suomen Akatemian marraskuussa julkistama raportti Suomen tieteen tilasta ja tasosta. Siinä nousi esiin huolestuttavia merkkejä tieteen tason notkahduksesta. Keskeiseksi syyksi tähän arvioitiin tutkimusrahoituksen viimeaikainen painottuminen vahvasti soveltavaan tutkimukseen. 

Muina kriittisinä kohteina raportissa ja siitä käydyssä keskustelussa on mainittu tutkijankoulutuksen laajuus, tieteellisten infrastruktuurien taso, tutkimusjärjestelmän alhainen kansainvälistyminen ja ylipäänsä korkeakoulutuksen laajuus. Meneillään oleva iso yliopistouudistus pureutuu nimenomaan näihin ongelmakohtiin. Voi hyvin kysyä, olisiko muutos pitänyt käynnistää jo aiemmin.   

Korkeakoulutuksen laajentamisen tie kuljettu loppuun 

Sinänsä on mielestäni aivan oikein, että Suomessa on viime vuosikymmeninä laajennettu korkeakoulutusta. Pienen, vientivetoisen kansakunnan kannalta koko väestön osaamistason nostaminen on ollut keskeinen menestystekijä.  

Toisin kuin usein luullaan, eivät suomalaiset vieläkään niin huiman koulutettuja ole, koko työikäisen väestön suhteen olemme vain OECD:n keskitasoa. Nuoremmassa ikäluokassa korkeakoulutettujen määrä on toki jo teollisuusmaiden keskiarvon yläpuolella.  

Myös 1990-luvulla käynnistynyt isompi tohtorituotanto oli hyvä linjaus. Suomi on vielä melko nuori tiedemaa, ja osaamisen tason nostaminen on ollut tarpeen. Näin erityisesti siksi, että Suomessa tutkimustyötä tekevien osuus työllisestä työvoimasta on nyt maailman korkein, mutta vain murto-osalla tutkimustehtävissä olevista on tohtorin koulutus. Siksi on ollut perusteltua lisätä merkittävästi tohtorin tutkintojen määrää ja työllistää tohtoritason osaajia myös korkeakoulumaailman ulkopuolelle. 

Nyt korkeakoulutuksen laajentamisen tie on kuitenkin kuljettu loppuun. Tämä koskee myös tohtorikoulutusta, jonka määrällisen kasvattamisen sijasta keskiöön on otettava tutkijanuran vakiinnuttaminen, ns. tenure track -malli ja sen toimeenpano.   

Koulutusta ja tutkimusta on ryhdyttävä nyt määrätietoisesti tiivistämään vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. 

Korkeakoulu ei ole vain aluetta varten 

Suomessa yliopistolaitoksen alueellistamista on pitkään totuttu pitämään kansallisena menestystarinana. Yliopistoilla onkin ollut erittäin suuri merkitys, kun vaurautta ja hyvinvointia on osaamisen tason nostamisella luotu eri puolille maata.  

Ehkä osittain tämän menestystarinan pauloissa maahan synnytettiin 1990-luvun alussa kovin tiheä ammattikorkeakoulujärjestelmä. Nyt meillä on useilla paikkakunnilla korkeakouluopetusta samoilla aloilla sekä yliopistossa että ammattikorkeakoulussa, vaikka opiskelijoita ei tahdo riittää kumpaankaan.  

Vaikka korkeakouluilla edelleen on merkittävä aluetaloudellinen vaikutus, niiden toimintaa ei voida arvioida pelkästään alueellisista tarpeista lähtien. Korkeakoulujen toimintaympäristö on muuttunut yhä vahvemmin globaaliksi. Opiskelijat liikkuvat, tutkijat liikkuvat, tieto liikkuu, ja niin koulutusta kuin tutkimustakin arvioidaan ennen kaikkea kansainvälisistä lähtökohdista. Tässä ympäristössä laadulle asetettavat vaatimukset ovat niin suuria, ettemme voi jatkaa enää nykyisellä rakenteella.  

Tehdyistä ratkaisuista ei tarvitse ketään syyllistää - on vain niin, että eri aikakaudet ja tilanteet vaativat erilaisia ratkaisuja.  

Jos rakenteita ei tiivistetä ja toimintoja keskitetä järkevällä tavalla, valuu suuri osa korkeakoulutukseen ja tutkimukseen suunnatuista julkisista varoista kankkulan kaivoon. Tällöin rahoitus jakautuu niin pieniksi puroiksi, että juuri mikään yksikkö ei saa riittävästi resursseja käyttöönsä. Tämä on uhka laadukkaalle koulutukselle ja tutkimukselle. 

Tutkimus vaatii yhteisön 

On tunnustettava, että jatkossa kaikki yliopistot eivät voi tehdä kaikkea ja olla kaikilla aloilla maailman parhaita tai edes kansallisesti kärjessä. Yliopistoissa hajanaisuus näkyy oppiaineiden ripotteluna eri yliopistoihin.  

Tästä on tuloksena päällekkäisyyttä ja keskinkertaisuutta. Kun yksiköt ovat pieniä, ei niissä ole kunnollista sivuainetarjontaa, opetusresurssit ovat vähäiset, eikä opetuksen sisältö riitä kattamaan alan relevantteja sisältöjä.  

Pienessä yksikössä myös hallinto- ja kiinteistökustannukset nousevat usein suhteettoman korkeiksi, eikä yksiköillä ole mahdollisuutta sijoittaa kunnon tutkimusinfrastruktuuriin.Pienet, hajanaiset yksiköt eivät ole näin ollen myöskään kansainvälisesti vetovoimaisia.Vain riittävän suurissa tutkijayhteisöissä voidaan tehdä korkeinta tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa opetusta. 

Yliopistorakenne uudistuu 

Vuodenvaihteessa tapahtuva yliopistojen irtautuminen valtionvirastoista omiksi itsenäisiksi oikeushenkilöikseen on yhtään liioittelematta historiallinen muutos. Se on osa yleisempääkin eurooppalaista kehityssuuntaa, jossa yliopistokoulutuksen ja -tutkimuksen laatua pyritään vahvistamaan lisäämällä yliopistojen omaa toimintavapautta ja modernisoimalla niiden hallintoa ja johtamista.  

Osana yliopistouudistusta suomalaiset yliopistot käyvät parhaillaan myös suurta rakenteellista muutosta. Vuodenvaihteessa yliopistojen määrä vähenee neljällä nykyisestä 20:stä. Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistyvät Itä-Suomen yliopistoksi, Turussa kauppakorkeakoulu yhdistyy Turun yliopiston kanssa, ja pääkaupunkiseudulla teknillisen korkeakoulun, kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun liitosta syntyy Aalto-yliopisto.   

Vähintään yhtä suuri muutos on kuitenkin meneillään myös yliopistojen sisäisissä rakenteissa. Laitoksia ja tiedekuntia on koottu uusiksi kokonaisuuksiksi, ja johtamisjärjestelmät laitettu uusiksi.  Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto, jossa Kuopion ja Joensuun yliopistojen yhteiset 12 tiedekuntaa koottiin uudessa yliopistossa rohkeasti neljäksi tiedekunnaksi. Myös Helsingin yliopisto puolitti laitostensa määrän. Nämä ovat olleet perusteltuja ratkaisuja, sillä usein yliopiston hallintorakenteet ovat olleet varsin raskaat.Uusi lisääntynyt autonomia työnantaja- ja talousvastuneineen lisää myös yliopiston johdolle asetettavia vaatimuksia. Siksi  hallinto- ja talousjohto on syytäkin järjestää niin, että tutkijat voivat keskittyä omaan työhönsä.  

Lisää strategista ajattelua 

Yliopistoreformin yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on saada yliopistot valitsemaan omat painoalansa nykyistä selkeämmin ja kehittämään toimintaansa omista vahvuuksistaan lähtien.  

Yliopistolain hengen ja kirjaimenkin mukaan päätösvalta on nyt yliopistoilla. Niiden hallitusten on kyettävä tekemään strategiset valinnat ja asettamaan toiminnalle selkeät painopisteet. Se tarkoittaa paitsi suurempaa satsausta omiin vahvuusaloihin, myös luopumista eräistä toiminnoista ja oppiaineista ehkä kokonaan. Se on vaikea, ja luonnollisesti aika hidas prosessi. Niin opiskelijat kuin henkilökuntakin ovat sisällä tietyissä oppiaineissa, eikä niistä irrottautuminen käy vuodessa eikä kahdessa. Päätökset näistä on kuitenkin kyettävä tekemään. 

Tämä uusi strateginen ajattelu on yliopistoissa lähdössä liikkeille vähitellen. Kovin paljon siitä ei valitettavasti ollut vielä näkyvissä, kun opetusministeriö kävi loppusyksystä vuosien 2010-2012 tulosneuvottelut ensimmäistä kertaa uusimuotoisten yliopistojen kanssa. 

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta profiilia ja selkeitä painopisteitä toiminnalle ei oltu kyetty vielä linjaamaan. Enemmänkin strategiat pohjautuivat tässä vaiheessa vanhalle yliopistolaitokselle. 

Tämä oli ehkä hiukan yllättävää siihen nähden, että opetusministeriön taholta strategiatyön merkitystä on pidetty vahvasti esillä yliopistojen suuntaan viimeisen vuoden ajan.  

Toisaalta tietty keskeneräisyys on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että tulosneuvotteluiden aikaan useimmissa yliopistoissa uudet hallitukset oli vasta valittu, eivätkä ne olleet vielä ehtineet kunnolla paneutua työhön. Nyt näyttää siltä, että kun uudet hallitukset ovat päässeet työssään vauhtiin, myös uudenlainen strateginen ajattelu alkaa näkyä ja kuulua yliopistojen linjauksissa.  

Rahoituksen painotus määrästä laatuun 

Vuoden 2010 alusta voimaanastuva yliopistojen uusi rahoitusmalli palkitsee yliopistoja ennen kaikkea opetuksen ja tutkimuksen laadusta ja vaikuttavuudesta. Se tulee jatkossa näkymään entistä vahvemmin myös yliopistojen keskinäisissä rahoitussuhteissa.  

Yliopistoilla on nyt todella etsikkoaika laittaa rakenteensa ja toimintansa sellaiseen kuntoon, että ne pärjäävät, kun toiminnan laatu ja vaikuttavuus määrittää valtion rahoituksen kohdentumisen. 

Ne yliopistot, joissa opiskelu sujuu, opiskelijat valmistuvat ja liikkuvat kansainvälisesti, hyötyvät. Samoin kuin tutkimuksen mittareilla ne, joilla on huippututkimusyksikköjä, kilpailtua rahoitusta ja aktiivista tieteellistä julkaisutoimintaa. 

Yliopistojen uudistuminen etenee lupaavasti 

Yliopistojen osalta rakenneuudistus näyttää nyt etenevän lupaavasti niin fuusioiden kuin sisäisten rakenteiden ja painotustenkin suhteen. Uusiin suuriin yliopistofuusioihin ei juuri nyt ole valtavaa painetta, sillä yliopistojen määrän suhteen ollaan melko lähellä asetettua tavoitetilaa.  

Kun opetusministeriön vuonna 2008 linjaamissa rakenteellisen kehittämisen suuntaviivoissa esitettiin yliopistojen määräksi enintään 15 vuonna 2020, Suomessa päästiin vuodenvaihteessa 16 yliopiston tasoon. Seuraavina vuosina katseet kohdistuvat erityisesti pienimpiin yliopistoihin. 

Suuntaviivoissa hahmoteltiin yliopiston ihannekooksi vähintään 3000 opiskelijaa. Tämän rajan tuntumassa ovat Lapin ja Vaasan yliopistot, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Svenska Handelshögskolan sekä kaikki kolme taideyliopistoa.  Itse asiassa Teatterikorkeakoulu, Kuvataideakatemia ja Sibelius Akatemia jäävät vielä yhdessäkin alle 3000 opiskelijan. Erityisesti näissä hallitusten on osana strategioitaan arvioitava myös yhteistyön mahdollisuuksia ja tarpeita muiden korkeakoulujen kanssa. Jos se johtaisi joihinkin uusiin yhdistymisiin, pitäisin tätä pelkästään myönteisenä. 

Tulevaisuudessa varmasti esimerkiksi Svenska Handelshögskolanin ja Helsingin yliopiston yhteistyö tiivistyy. Voidaan myös kysyä, onko todellakin loppuun asti harkittua, että Vaasan kokoisessa kaupungissa on kolmen eri yliopiston toimipisteet ja lisäksi kaksi ammattikorkeakoulua. Eikö voimien kokoamisesta olisi mitään hyötyä? 

Ammattikorkearakenteessa iso remontin tarve 

Vaikka yliopistokenttä on nyt liikkeessä, ammattikorkeakoulujen osalta rakenteellinen kehittäminen on vielä lähtökuopissa, jos kaikkialla edes niissäkään.  

Kevään 2008 opetusministeriön muistiossa esitettiin ammattikorkeakoulujen enimmäismääräksi 18 vuonna 2020. Ainoa sen jälkeen toteutunut fuusio on Tampereen ja Pirkanmaan ammattikorkeakoulujen yhdistyminen, jonka seurauksena ammattikorkeakoulujen määrä väheni 25:een. Jo tätä ennen pääkaupunkiseudulla oli toteutettu onnistuneesti fuusioita.  

Yhteistyön tiivistämiseen, päällekkäisyyksien purkamiseen ja kokonaan yhdistymiseen tähtäviä neuvotteluja on saatava liikkeille selvästi enemmän. Erityistä tarvetta tähän on alueellisesti Pohjanmaalla ja Kaakkois-Suomessa, jossa ammattikorkeakoulutarjontaa on väestömäärään nähden runsaasti ja ammattikorkeakouluilla monia vaikeuksia. Valtakunnallisesti koulutusaloista liikatarjontaa ja päällekkäisyyttä on erityisesti tekniikan, luonnonvarojen ja toisaalta viestinnän ja kulttuurin aloilla. 

Huomiota on kiinnitettävä myös toimipisteverkkoon. Yliopistot käyvät läpi omien sivutoimipisteidensä laatua ja tuloksellisuutta, ja sama on syytä tehdä ammattikorkeakouluissa, joilla on yhteensä jopa 70 toimipistettä. Tosin enimmillään niitä oli vielä jokunen vuosi sitten 80. 

Pienissä sivutoimipisteissä koulutusalojen vetovoima niin opettajien kuin opiskelijoidenkin keskuudessa on usein heikko, keskeyttämisaste suuri ja työllistyminen huonoa.Tämä ei palvele sen enempää opiskelijan, koulun kuin alueen työelämänkään etua. Korkeakoulujen johdossa ongelma varsin hyvin tiedostetaan, mutta suuremmille kampuksille keskittämisen esteeksi näyttävät usein muodostuvan alueellinen edunvalvonta ja korkeakoulun omistajakuntien osakassopimukset. 

Ammattikorkeakoulutuksen laadun, työelämäyhteyksien ja aluekehitysroolin vuoksi toiminnan virtaviivaistaminen ja päällekkäisyyksien purkaminen on välttämätöntä. On huomattava, että myös korkeakouluikäiset ikäluokat alkavat viiden vuoden kuluttua pienentyä, ja tähänkin on syytä valmistautua. 

Valtion oma tutkimus uudistusten tarpeessa 

Vähintään yhtä suuri rakenteellisen uudistuksen tarve kuin yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla, on valtion omalla tutkimuslaitosverkostolla. Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että eri ministeriöiden alaisuudessa toimii peräti 18 tutkimuslaitosta, joissa työskentelee lähes 10 000 henkilöä. Vertailun vuoksi, yliopistojen koko henkilömäärä on noin 32 000.  

Useissa arvioinneissa ja selvityksissä on todettu, että nykyinen sektoritutkimuslaitosrakenne ei vastaa yhteiskunnan tietotarpeisiin. Valtion tutkimuslaitosten painotukset ja tutkimusalat ovat muotoutuneet sadan vuoden kuluessa, mikä  näkyy valtion sektoritutkimuksen voimakkaassa painottumisessa alkutuotantoon. 

Tänä päivänä valtionhallinnon päätöksenteon pohjaksi tarvittaisiin kuitenkin tutkimustietoa myös monista muista yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeisistä kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta, ikääntymisestä tai syrjäytymisen ehkäisystä.  

Sektoritutkimuslaitoksia on kehitettävä siten, että monitieteinen, korkeatasoinen ja yhteiskunnan kannalta relevantti tutkimus vahvistuu. Kehittämisen pitkän aikavälin tavoitteena on parantaa toiminnan tuottavuutta, muun muassa. vapauttamalla resursseja kiinteistä rakenteista ja tutkimuksen tukipalveluista.  

Sektoritutkimuksen kehittämisestä puhuttu pitkään 

Tuoreessa kansainvälisessä innovaatiojärjestelmämme arvoinnissa paneeli esitti, että lähempänä perustutkimusta oleva osa sektoritutkimuslaitosten työstä siirrettäisiin yliopistoihin ja nykyisten 18 laitoksen sijaan muodostettaisiin 4-5 tutkimuslaitosta, joihin jäljelle jäävä tutkimus keskittyisi.  

Esitys ei ole sinänsä aivan uusi. Muun muassa Tanskassa toteutettiin muutama vuosi sitten uudistus, jossa valtion tutkimuslaitokset yhdistettiin yliopistoihin. Tanskassa uudistuksen tarpeesta oli puhuttu 1950-luvulta lähtien. 

Myös meillä muun muassa Merentutkimuslaitoksen ylijohtaja, akateemikko Imo Hela viritteli jo 1970-luvulla keskustelua sektoritutkimuslaitosten ja yliopistojen työnjaosta ja yhteistyöstä.  

"valtion tutkimuslaitoksissa (...) suoritettavan tietellisen tutkimustyön sekä toisaalta maamme korkeakouluissa annettavan opetuksen ja näissä suoritettavan tutkimustyön välillä ei ole olemassa riittävän tehokasta, järjestelmällistä yhteistyötä eikä usein edes ajatusten enempää kuin kokemustenkaan vaihtoa" kirjoitti akateemikko Hela heinäkuussa 1971 aloitteessaan Suomen Akatemialle. 

Helan mukaan tutkimuslaitokset kärsivät siitä, että nillä ei ole käytettävissään yliopistojen tutkijoiden asiantuntemusta pitkän tähtäimen suunnitteluun, eivätkä tutkimuslaitokset aina hyödynnä uusimpia mahdollisia tutkimusmenetelmiä, jotka jo yliopistoissa ovat käytössä. Yliopistoista tulevien tutkijoiden koulutus ei vastaa sille asetettavia vaatimuksia. Tutkimuslaitosten tuloksia ei hyödynnetä yliopistollisissa opinnäytteissä. Tutkimuslaitosten tutkijat joutuvat spesialisoitumaan liiaksi.  

Yliopistot puolestaan ovat joillakin aloilla jäljessä siitä tasosta, mitä tutkimuslaitoksissa on saavutettu. Yliopistot eivät kykene hyödyntämään tutkimuslaitoksissa työskenteleviä opetusvoimana. Yliopistot hankkivat kojeita, joiden käyttö jää vähäiseksi, kun taas tutkimuslaitokset hankkivat kalliitakin laitteita vain tiettyjen pitkäaikaisten projektien käyttöön. Yhteiskäyttöä ei juurikaan ole.  

Hela ehdotti tuolloin, lähes 40 vuotta sitten, että "lienee paikallaan ryhtyä harkitsemaan mahdollisuuksia niiden (epäkohtien) vähentämiseksi ja poistamiseksi. Ainakin valtion tutkimuslaitosten piirissä tätä pidettäisiin käsittääkseni erittäin merkityksellisenä." 

Nyt sektoritutkimuksen rakenteellinen kehittäminen on määritelty hallitusohjelmassa, sittemmin hallituksen strategia-asiakirjassa ja kevään 2009 politiikkariihen kannanotossa ministeriöiden yhteiseksi poikkihallinnolliseksi tehtäväkokonaisuudeksi.  

Laitoskentän rakenneuudistuksia järjestelmätasolla koskevia päätöksiä ei toistaiseksi ole tehty. Yksittäisten laitosten osalta  Merentutkimuslaitoksen toiminnot on jaettu Ilmatieteenlaitoksen ja Suomen ympäristökeskuksen kesken sekä Stakes ja Kansanterveyslaitos yhdistetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi 1.1.2009 lukien. Maa- ja metsätalousministeriö ja ympäristöministeriö ovat perustaneet 1.4.2009 hallinnonalojensa kuuden tutkimuslaitoksen Ympäristö ja luonnonvarat -yhteenliittymän.  

Tutkimusta on syytä vahvistaa kokoamalla hajanaista toisiinsa liittyvää tai päällekkäistä toimintaa aihepiirialueittaisiin tutkimuslaitoskonsortioihin, joille asetetaan pitkän tähtäimen tavoitteeksi yhteinen tutkimusinfrastruktuuri sekä yhteiset toimitilat ja tutkimuksen tukipalvelut. Samassa yhteydessä tehdään ehdotukset uudelleen suunnattavasta tutkimuksesta sekä ulkoistettavista toiminnoista.  

Rakenteellisen kehittämisen riemuvuosi on alkanut 

Rakenteellinen kehittäminen tulee olemaan korkeakoulu- ja tutkimuspolitiikassa alkaneen vuoden kuuma keskustelunaihe. Nyt pallo on vielä korkeakoulukentällä itsellään. Yliopistojen osalta rakennemuutos näyttää etenevän uusien hallitusten toimesta.  

Ammattikorkeakoulujen kanssa opetusministeriö kävi rakenteelliset keskustelut  tulosneuvottelujen yhteydessä viime keväänä. Kovin pitkälle korkeakoulujen omat suunnitelmat eivät olleet edenneet, joten nyt ammattikorkeakouluilla on aikaa kevään 2010 neuvotteluihin saakka tehdä omat esityksensä.  

Hedelmällisintä on, jos rakenteellista uudistamista käsittelevät ratkaisut voidaan tehdä sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen osalta niiden omien esitysten pohjalta, jolloin ne tukevat korkeakoulujen omia strategisia tavoitteita. Mikäli ratkaisut joudutaan tekemään muualla, ei kokonaisuudesta välttämättä muodostu yhtä hyvää yksittäisen korkeakoulun näkökulmasta. 

Opetusministeriö on parhaillaan käynnistämässä korkeakoulutuksen ja tutkimuksen rakenteellisen kehittämisen jatkotyötä niin alueittain kuin koulutus- ja tutkimusalakohtaisestikin. Korkeakoulujen kanssa keskusteltuaan opetusministeriö tekee esityksen rakenteellisen uudistuksen tavoitteista ja aikataulusta. Tavoitteena on tuoda luonnos sivistyspoliittisen ministeriryhmän käsittelyyn loppukeväästä 2010, jossa se jalostuu osaksi pääministerin johtaman tutkimus- ja innovaationeuvoston linjaraporttia 2010.   

Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten oma etsikkoaika on nyt. Vaikka esitetyt ratkaisut ovat rakenteellisia, on niiden tavoitteena  koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistaminen. Kansakuntamme taloudelliset  resurssit eivät tule seuraavina vuosina merkittävästi kasvamaan. Siksi samalla rahalla on saatava aikaan enemmän. Uudistuminen on kansainvälisissä vertailuissa hyvin menestyneen suomalaisen innovaatiojärjestelmän elinehto.  

Henna Virkkunen