Euroopan turvallisuus on noussut viime kuukausina taas EU-päätöksenteon keskiöön. Tavallaan on palattu siis juurille: Saihan EU sai aikoinaan alkunsa halusta rakentaa rauha toisen maailmansodan vihollismaiden välille. Viime vuosikymmenten hyvän kehityksen jälkeen Euroopan turvallisuusympäristö on taas herkempi kuin vuosikymmeniin.

Korpisota, kuvat Karjalan kannaksen ratkaisutaisteluista ja myytti yksin pärjäämisestä ovat jättäneet suomalaisten kollektiiviseen mieleen vahvan jäljen, joka vaikuttaa edelleen keskusteluun Suomen turvallisuudesta. Tuota tilannekuvaa on syytä päivittää.

Venäjä, Isis ja Euroopan sisällä tapahtuneet terrori-iskut pakottavat jokaisen maan erikseen ja EU:n yhdessä pohtimaan sekä sisäistä turvallisuutta että ulkoisia uhkia.

Tämän päivän kriisejä ja sotia leimaa vielä aiempaakin suurempi epävarmuus – on ylipäänsä vaikeaa erottaa mistä sotatoimet alkavat ja ketkä ovat osapuolia. Kyse on hybridisodankäynnistä, toimintamallista jossa sodan ja rauhan rajaa hämärretään tietoisesti ja erilaisia taloudellisia, ulkopoliittisia ja sotilaallisia painostuskeinoja käytetään samanaikaisesti. Hyvä esimerkki käynnissä olevasta hybridisodasta on Venäjän toiminta Ukrainassa.

Hybridisodassa keskeiseen osaan ovat nousseet kyberhyökkäykset, joilla tietoyhteiskunnat pyritään saamaan sekaisin. Yhteiskuntien toiminnan kannalta kriittinen infrastruktuuri voidaan pahimmillaan jopa lamauttaa ilman kunnollista varautumista. Kyse ei ole silloin teinipoikien atk-harrastuksesta, vaan vakavasta uhasta yhteiskunnan toiminnalle.

Kyberosaamisen kehittäminen on noussut nopeasti Euroopan unionin prioriteettilistalla. Kyberturvallisuudella ja verkkotiedustelun kehittämisellä vastataan paitsi Venäjän ja muiden kolmansien maiden, myös terrorismin muodostamaan uhkaan.

Vaikka viime päivinä on käyty keskustelua jopa EU-armeijasta, ei sen toteutuminen ole kovinkaan realistista. EU:n 28 jäsenmaasta 22 kuuluu sotilasliitto Natoon, ja ne ovat jo järjestäneet turvallisuusratkaisunsa, mukaan lukien kyberpuolustuksen sen kautta. Natolle kyberpuolustus on kuulunut kollektiivisen puolustuksen ydintehtäviin siitä saakka, kun Viro joutui voimakkaiden kyberhyökkäysten kohteeksi pronssisoturikiistan aikana vuonna 2008.

Vaikka sotilaallinen puolustaminen tapahtuu Naton kautta, EU:lla on tärkeä rooli sisäisen turvallisuuden varmistajana ja terrorismin torjunnassa. Myös Suomen on oltava tässä hereillä.

Meillä kyberosaaminen on keskittynyt vahvasti Keski-Suomeen. Keihäänkärkenä tässä on puolustusvoimien viestikoekeskus Tikkakoskella, joka vastaa Suomen signaali- ja satelliittikuvaustiedustelusta sekä elektronisen sodankäynnin tukitoiminnasta.

Kyberin osaamiskeskittymää vahvistavat Jyväskylän yliopisto, ammattikorkeakoulu, Valtori, sekä muut valtion toimijat ja alueen yritykset osana Jykesin vetämää kyberhanketta. Nämä kaikki ovat oman alansa eturintamassa. Kysyntä tälle osaamiselle tulee vain kasvamaan.

Myös Suomen lainsäädännöt tulee kybervarautumisen osalta saattaa ajan tasalle. Hätkähdyttävää kyllä, Suomessa ei ole minkäänlaista tiedustelulakia.

Jotta uhkiin voidaan varautua jo ennakolta, tiedustelulakien valmistelu on käynnistettävä Suomessakin viipymättä puolustusministeriön työryhmän esityksen mukaisesti.

(kolumni, KSML 14.3.)