Varmasti syntyikin. Aiempina vuosikymmeninä kun yleensä kahdella suurimmalla puolueella oli jo kaksistaan enemmistö eduskunnassa. Ei tarvittu six-packiä tai edes kolmea ässää. Riitti kun pääministeri ja hallituksen kakkospuolueen puheenjohtaja sopivat, ja tukena oli eduskunnan enemmistö.

Nyt ajat ovat muuttuneet niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Pitkittynyt talouden taantuma on ollut otollista kasvualustaa ääriliikkeille ja populismille. Etelä-Euroopassa se on heijastunut vasemmisto-kommunistiryhmien nousuna, pohjoisessa protesti on kanavoitunut oikeistopopulisteille. Käyttövoimansa nämä liikkeet ammentavat talousuudistusten vastustamisesta, eurokriittisyydestä, maahanmuuttovastaisuudesta.

Perinteinen jako sosialisti- tai keskustaoikeistoblokkeihin ei enää päde. Poliittinen päätöksenteko on pirstoutunut, ja vaalien jälkeen moni jäsenmaa kipuilee nyt hallituksen muodostamisen kanssa.

Espanjaa vuorovedolla 1970-luvulta asti hallinneiden konservatiivien ja sosialistien valta-asema murtui joulukuisissa parlamenttivaaleissa. Pääministeri Mariano Rajoyn johtama Kansanpuolue PP veti läpi vaikeat talousuudistukset, mutta säilyi suurimpana puolueena. Se kuitenkin menetti enemmistönsä parlamentissa. Parlamenttiin nousi rytinällä äärivasemmistolainen Podemos, jonka vaatimuksia eivät hyväksy edes sosialistit, saati keskusta-oikeisto. Yhtenäistä enemmistöhallitusta ei tunnuta saavan kasaan millään. Jos ratkaisua ei synny vappuun mennessä, edessä ovat kesäkuussa uudet parlamenttivaalit. Ja sen jälkeen uudet hallitusneuvottelut.

Irlannissa niin ikään kokoomuksen veljespuolue Fine Gael on pääministeri Enda Kennyn johdolla tehnyt mittavat talousuudistukset ja siivittänyt maan talouden taas vahvaan kasvuun. Sen johtama koalitio säilyi maaliskuun vaaleissa suurimpana, mutta menetti enemmistönsä parlamentissa. Fine Gaelin kumppani työväenpuolue putosi pikkupuolueiden joukkoon, kun taas vasemmistolainen Sinn Féin lisäsi paikkojaan yli puolella. Enemmistöä hallituksen muodostamiseksi ei entisillä puolueyhdistelmillä synny. Kahdella suurella porvaripuolueella olisi yhdessä enemmistö, mutta puolueet eivät suostu keskenään samaan hallitukseen.

Portugalissa puolestaan keskusta-oikeistolainen vähemmistöhallitus vaihtui istuttuaan vain 11 päivää, kun Antonio Costan johtamat sosialistit liittoutuivat kommunistien ja vasemmistoradikaalien kanssa vastustaakseen talouskuria jatkavaa hallitusohjelmaa.

Suomessa usean puolueen hallituksiin on totuttu, mutta monissa maissa tällaista perinnettä ei ole. Euroopassa ollaankin nyt uudessa tilanteessa, jossa yhä useampaan maahan syntyy epäyhtenäisiä koalitiohallituksia, joiden on vaikea saada tehtyä rakenteellisia ja taloudellisia uudistuksia, joita lähes jokaisessa EU-maassa edelleen tarvittaisiin.

Jäsenmaiden sisäpoliittiset paineet näkyvät myös EU:n päätöksenteossa. Entiset vahvat eurooppalaiset johtajat ovat käyneet vähiin. Nyt epävarmojen koalitiohallitusten päämiehet ja ministerit käyvät EU-kokouksissa enemmänkin puolustamassa omia kansallisia etujaan, napsimassa rusinoita pullasta ja taistelemassa EU:ta vastaan kuin rakentamassa yhteistä Eurooppaa. Se on sääli, sillä yhteistä Eurooppaa tarvittaisiin nyt enemmän kuin aikoihin.

Kolumni julkaistu Nykypäivässä 29.4.