Euroopan unionin puolustusyhteistyö on edennyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin vuosikymmeniin. Jos Venäjän aggressiivisen voimapolitiikan paluu ei vielä kaikkia jäsenmaita herättänyt, lopullisesti sen on tehnyt Yhdysvaltain ailahtelevainen presidentti. Viimeistään nyt jokainen EU-maa on havahtunut siihen, että Euroopan on otettava itse paljon suurempi vastuu omasta puolustuksestaan.

Yhteisen puolustuspolitiikan tiivistämiseksi on perustettiin talvella jäsenmaiden pysyvä rakenteellinen yhteistyö. Kesällä saatiin päätökseen neuvottelut historian ensimmäisestä EU:n puolustusteollisuuden kehittämisrahastosta, josta on määrä rahoittaa  puolustustarvikkeiden yhteistä kehittämistä ja hankintoja jopa miljardilla eurolla vuodessa.

Parhaillaan EU-parlamentti käsittelee osana monivuotista rahoituskehystä ”Verkkojen Eurooppa”-infrarahoitusohjelmaa, johon on ensimmäistä kertaa varattu erillinen potti sotilasliikkuvuuden edistämiseen. Tarkoitus on investoida 6,5 miljardia Euroopan sisäisiin liikenneyhteyksiin, kuten satamiin, siltoihin ja rautateihin niin, että joukot ja kalusto voivat liikkua sujuvasti EU-maiden välillä.

EU ja Nato määrittelivät hiljattain sotilaallisen liikkuvuuden ensisijaiseksi yhteistyöalakseen. Listaa tärkemmistä infrakohteista laaditaan parhaillaan. Koska lähes kaikki EU-maat kuuluvat Natoon, EU:n puolustusyhteistyötä suunnitellaan tästä lähtökohdasta. Päällekkäisyyksiä ei rakenneta, vaan puolustusyhteistyö on luonteeltaan Natoa täydentävää.

Sen painopisteitä ovat muun muassa terrorismin torjunta, ulkorajojen valvonta, kyberturvallisuus ja rauhanturvatehtävät erityisesti Afrikassa. Näissä laajan turvallisuuden kysymyksissä Euroopan unioni on ottanut vahvempaa roolia.

Euroopan onkin korkea aika ottaa enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan.

Kun vielä kylmän sodan aikana Naton kustannukset jakautuivat puoliksi Euroopan ja Pohjois-Amerikan kesken, pitkään höylätyt puolustusbudjetit ovat johtaneet siihen että Euroopan osuus on jo pudonnut 30 prosenttiin. Mikäli Brexit toteutuu, EU:n ulkopuolisten maiden rahoitusosuus Natossa kasvaisi jo 80 prosenttiin.

Ukrainan sodan myötä myös kaikki eurooppalaiset Nato-maat sitoutuivat nostamaan oman puolustusbudjettinsa vähintään kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tavoitteessa on edetty, mutta kurottavaa riittää. Tämä vuonna kahdeksan Nato-maata on yltämässä tavoitteeseen.

Suomi on kuulunut yhteisen EU-puolustuksen innokkaimpiin edistäjiin. Tiiviimpi yhteistyö on sekä taloudellisesti että poliittisesti järkevää. On kuitenkin huomattava, että se mikä Suomelta ei-Nato-jäsenenä puuttuu, jää edelleenkin puuttumaan. Tärkeimpänä Nato-jäsenyyden ydin, 5. artiklan turvatakuut. Tätä EU:n turvatakuut eivät tule korvaamaan, vaikka suomalaisessa keskustelussa on niihin asetettu suuria toiveita.

Viime viikolla Suomessa vieraillut Ranskan presidentti Macron lupasi, ettei Ranska jäisi toimettomaksi jos Suomeen kohdistuisi uhka. Tällaisessa tilanteessa kaikki EU-jäsenmaat ovatkin sitoutuneet auttamaan toisiaan käytettävissä olevin keinoin, mutta kuinka, se jää täysin jäsenmaiden välisen neuvottelun varaan.

Käytännössä EU:n keskinäisen puolustuksen lausekkeen tulkinta, sisältö ja toimintaperiaatteet ovat edelleen täysin määrittelemättä, eikä sen enempää komissiolla kuin muilla jäsenmaillakaan näytä olevan mitään tarvetta lähteä niitä kehittämään. Ja miksi olisikaan, kun niillä on turvatakuut Naton jäsenenä.

Suomi kiertelee Nato-jäsenyyttä kuin kissa kuumaa puuroa. Se tekee Naton kanssa niin läheistä yhteistyötä kuin mahdollista olematta jäsen. Suomi on myös viime vuosina solminut aktiivisesti puolustusalan yhteistyösopimuksia useiden kumppanimaidensa kanssa. Viimeksi mukaan päätettiin lähteä Ranskan Macronin Afrikkaan suuntautuvaan interventioaloitteeseen.

Hyvä näin. Suomen kannattaa tehdä tiivistä yhteistyötä kumppaneidensa kanssa. Mutta ei pidä tuudittautua siihen, että nämä sopimukset ja yhteistyö voisivat korvata sotilasliitto Naton jäsenyyden.

Julkaistu Iltalehden blogissa 3.9.2018