Yksi merkittävä eurooppalainen vastaus akuutteihin toimintaympäristön muutoksiin on ollut EU-puolustuksen virkoaminen sekä siitä seurannut ymmärrys eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tarpeellisuudesta. Muutama vuosi sitten EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka eli vielä ruususen unta. Nykyisessä kansainvälisen politiikan tilassa unten aika on ohi ja jäsenmaat etenevät ovat ottaneet ainakin poliittisella tasolla näyttäviä askeleita sen edistämiseksi.

Loppuvuodesta 2017 Euroopan unionin yhteinen puolustuspolitiikka nytkähti eteenpäin. EU:n 23 jäsenvaltiota käynnistivät kunnianhimoisia puolustuspoliittisia hankkeita, joiden tavoitteina on vahvistaa jäsenvaltioiden puolustuskykyjä. Näistä hankkeista erityisesti pysyvä rakenteellinen yhteistyö (PRY) on noussut keskeiseen asemaan.

Vaikka EU-puolustuksen poliittinen eteneminen on tervetullut ja pitkään odotettu edistysaskel, on edelleen epäselkeyttä, mihin EU-puolustus voi edetä tai mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Jotta EU voisi olla varteenotettava toimija puolustuspolitiikan saralla, sen olisi kyettävä tarjoamaan vastaus neljään perusongelmaan.

Ensinnäkin, EU-puolustusta ei ainakaan lähivuosien osalta olla viemässä puolustusjoukkojen muodostamisen suuntaan. Jotta EU olisi varteenotettava aluepuolustusta harjoittava toimija, sillä olisi oltava sekä omat joukot että niiden käyttöä ja tarkoitusta ohjaavat sotilaalliset rakenteet ja instituutiot. Käytännössä lähivuosina ei olla luomassa puolustusjoukkoja EU:lle, vaan kyse olisi pikemminkin yhteistyöväylän luomisesta sotilaallisille tahoille puolustusalalla.

Samalla on huomioitava, että varteenotettavien puolustuskykyjen muodostaminen vaatii pitkän ajan rahallista ja ajallista sitoutumista. EU-puolustuksessa edetään EU:lle tyypilliseen tapaan pienin askelin. Jäsenmaat ovat yhtä mieltä siitä, että Euroopan puolustuskykyä olisi vahvistettava, mutta tämä koskee ainakin toistaiseksi lähinnä suorituskykyjen lisäämistä, mikä tarkoittaa sotilaallista kalustoa ja puolustusalan alan tutkimusta, joita jäsenmaiden on tarkoitus hankkia tai kehittää yhdessä EU:n tuella. Keskustelun painopiste onkin tällä hetkellä yhteisen puolustuspoliittisten instituutioiden vahvistamisen sijaan EU-maiden sotilaallisissa kyvyissä.

Toiseksi, EU-puolustuksen merkittävänä ongelmana ovat jäsenmaiden erilaiset käsitykset puolustuspolitiikan strategisista tarpeista. Ranska korostaa perinteisesti Euroopan strategista autonomiaa ja sen omia intressejä, kun taas esimerkiksi Saksassa on pyritty ylläpitämään suhdetta hankalana pidettyyn Yhdysvaltain johtoon Naton kautta. Suomessa on puolestaan perinteisesti korostettu alueellisen puolustuksen tärkeyttä ja esimerkiksi Venäjän voimapolitiikan luomiin uhkiin vastaaminen.

Kolmanneksi, tulevaisuudessa häämöttävä kysymys, josta jäsenmaiden välillä ja myös maiden sisällä ollaan erimielisiä, koskee EU:n avunantovelvoitetta. EU:n perussopimuksen eli Lissabonin sopimuksen mukaan yhteinen puolustuspolitiikka johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto niin yksimielisesti päättää. Uudet EU:n puolustusyhteistyön muodot eivät koske tätä, eivätkä ohjaa EU:ta puolustusliiton suuntaan. Yhteisymmärrys EU-puolustuksen luonteesta on vielä kaukana.

Neljänneksi, EU:n olisi määriteltävä ne uhat ja tarpeet, johon EU-puolustus vastaisi. Suomessa on erityisesti korostettu Lissabonin sopimuksen sisältyvää keskinäistä avunantovelvoitetta. Samanlaista intoa tähän ei kuitenkaan ole löytynyt muista jäsenmaista, mikä puolestaan korostaa Naton roolia Euroopan alueellisena puolustajana. Peruslähtökohtana joka tapauksessa on, että enemmistö EU-jäsenmaista on Naton jäseniä ja viime vuosien alueellisen puolustuksen panostukset Euroopassa ovatkin olleet Naton vastuulla.

Paras vaihtoehto EU-puolustukselle vaikuttaisi siis olevan EU-jäsenmaiden sotilaallisten suorituskykyjen vahvistaminen, mikä puolestaan tukee nykyisiä turvallisuusrakenteita. Peruslähtökohtana joka tapauksessa on, että enemmistö EU-jäsenmaista on Naton jäseniä. Viime vuosien sotilaalliset panostukset Euroopassa ovatkin olleet Naton vastuulla.

Vaikka Suomen kaltaisille pienille EU-maille onkin tärkeää olla EU:n integraation ja sen ympärillä pyörivien keskustelujen ytimessä, on yhtälailla tärkeää ylläpitää kollektiivisia ja yhtenäisyyttä tukevia rakenteita, joita EU ja Nato tarjoavat – etenkin kun pienemmän piirin aloitteiden määrä näiden ulkopuolella kasvaa. Tukemalla kollektiivisia rakenteita EU-puolustus voi tuoda sekä EU-maille että samalla Suomelle turvallisuushyötyjä.

SAMALLA olisi kuitenkin ymmärrettävä, että EU-puolustuksella voi olla kauaskantoinen merkitys. Kansainvälisen politiikan ja suurvaltasuhteiden painotuserot ovat erilaisia ja esimerkiksi Euroopan ja Yhdysvaltain näkemykset vaikkapa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän merkityksestä vaihtelevat. Euroopassa olisi kyettävä varautumaan siihen, että sen on mahdollisesti jatkossa oltava strategisesti itsenäisempi toimija niillä maantieteellisillä alueilla, jotka vaikuttavat suoraan eurooppalaisiin intresseihin – ja tähän EU-puolustus voisi tuoda uutta tärkeää lisäarvoa.