Helsingin Sanomat (HS 24.11) kirjoitti pääkirjoituksessaan Suomen liikenteen päästöjen vähentämisen tarpeesta. Itse asiassa Suomi on yksi harvoista EU-maista, joka sai välillä jo maantieliikenteen hiilidioksidipäästöt painettua vuoden 1990 tasoa alemmas. Koko Euroopan unionin tasolla liikenne on kuitenkin ainoa sektori, jossa päästöt ovat kasvaneet. Vielä suuremmaksi haasteen tekee se, että liikennemäärien ennustetaan edelleen kasvavan. Isoja muutoksia tarvitaan suunnan kääntämiseksi.

Nyt lopultakin haasteeseen on tartuttu. Euroopassa uusien autojen hiilidioksidipäästönormit tulevat huomattavasti tiukkenemaan seuraavina vuosina. Parhaillaan neuvotellaan loppusuoralla asetuksesta, joka vaatii autoteollisuutta vähentämään uusien henkilöautojen CO2-päästöjä 30-40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä.

Ensimmäistä kertaa myös uusille raskaan liikenteen ajoneuvoille ollaan asettamassa vastaavia rajoja. EU-tasolla raskaan liikenteen hiilidioksidipäästöjä ei ole aiemmin säädelty, toisin kuin esimerkiksi Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Vaikka lopulliset luvut ovat vielä neuvottelussa, on selvää että uudet päästörajat tulevat olemaan autoteollisuudelle vaativia.

Hiilidioksidipäästörajojen kiristäminen on merkittävä askel, mutta ratkaisee vain osan liikenteen päästöistä. Laskentamenetelmätkin ovat vielä puutteelliset, sillä päästöt mitataan vain ”pakoputken päästä”.

Olen ajanut EU-parlamentissa laskentamallin kehittämistä niin, että se jatkossa huomioisi myös käytetyn polttoaineen energiantuotannon ja tulevaisuudessa koko elinkaaren.

Nykyinen menetelmä ei ole teknologianeutraali, vaan suosii vahvasti sähköautoja. Liikenteen sähköistäminen on ilman muuta järkevää ja voi edetä nopeasti erityisesti kaupunkioloissa. Samalla myös liikenteen melua ja pienhiukkaspäästöjä saadaan laskettua. Kuitenkin myös sähköautoissa on varmistettava tuotannon kestävyys. Vielä lähivuodet Eurooppa on akkutuotannon osalta täysin riippuvainen tuontitavarasta. Erityisesti akkumetallien louhinta on maailmalla kyseenalaisella pohjalla.

Siksi EU:n pyrkimyksenä on nyt luoda akkuteollisuuteen kokonaan eurooppalainen, kestävä arvoketju aina akkumetallien louhinnasta akkujen tuotantoon, kierrätykseen ja uudelleenkäyttöön asti.

Tässä Suomi voi nousta merkittävään asemaan. Olemme yhdessä Ruotsin kanssa EU:n ylivoimaisia ykkösiä liikenteen uusiutuvien biopolttoaineiden käytössä, ja ympäristövastuullisen akkutuotannon kehittäminen olisi tälle vahva jatko. Suomi on ainoita maita, jonka maaperästä löytyvät kaikki akkumetallit. Alalta hiljattain uutisoidut akkukemikaalitehtaiden investoinnit ovatkin sektorille varsin lupaavia.

Polttoaineiden ja autoteknologian lisäksi erityisesti paremmalla kaupunkisuunnittelulla, logistiikalla ja digitalisaatiolla on vielä paljon saavutettavissa.

Maantieliikenteen osuus päästöistä on yli 70 prosenttia, ja se on sektori mistä EU ja Suomi voivat itse suoraan päättää. Meri- ja lentoliikenteeseen globaaleina aloina puolestaan on saatava aikaan nykyistä tiukempia kansainvälisiä sopimuksia.