EU-parlamentin on määrä äänestää tulevalla viikolla komission uudesta puheenjohtajasta. Toivon että Ursula von der Leyen saa parlamentin enemmistön tuen, mutta mitenkään varmaa se ei ole.

Oma keskustaoikeistolainen EPP-ryhmäni häntä ilman muuta tehtävään tukee, mutta sosialistiryhmän ja ex-liberaaliryhmän kannat ovat hajallaan. Neljänneksi suurin ryhmä vihreät ilmoitti jo äänestävänsä vastaan. Kun pyrkimys on ollut rakentaa isoissa linjoissa yhteistyötä nimenomaan näiden neljän puolueryhmän välille EU-parlamentissa, alku voisi olla parempikin.

Käänne on kieltämättä kaikille yllättävä. Henkilöä, joka ei millään tavalla ollut mukana toukokuussa käytyjen EU-vaalien keskusteluissa, on nyt esitetty komission puheenjohtajaksi.

Vaikka prosessi ei mennyt alkuunkaan niin kuin poliittiset puolueet olisivat halunneet, se ei tarkoita että ehdokas pitäisi hylätä. Hän on monella tapaa hyvä valinta.

Tämä ei myöskään tarkoita, että kärkiehdokasmenettely olisi välttämättä kuollut ja kuopattu. Mutta sitä täytyy kehittää.

Brysselissä on viime päivät tuikeana selvitetty ”murhamysteeriä” nimeltä who killed spitzenkandidat? Tähän on helppo vastaus. Puolueet ihan itse sen tekivät.

Ensinnäkin jatkossa puolueiden pitää kärkiehdokasta valitessaan oikeasti hakea henkilöä, jonka valinnalle on mahdollisuus vaalien jälkeen saada laaja tuki. Sekä Eurooppa-neuvostossa että EU-parlamentissa. Se ei ole ihan helppoa kuten on jo nähty.

Ei tarvinne erikseen muistuttaa, että juuri tästä näkökulmasta kokoomus esitti Alexander Stubbia viime syksynä EPP:n kärkiehdokkaaksi. Hänellä on vakuuttava tausta ja kokemus, mukaanlukien pitkä ministerikokemus pääministeriyttä myöten. Se painaa erityisesti päämiesten ja -naisten pöydässä valintoja tehtäessä. Myös poliittisen arvomaailmansa puolesta Stubbin olisi ollut mahdollista saada EU-parlamentissa laaja tuki.

Toinen oppi nyt nähdystä valintakarusellista on, että kyllä poliittisten ryhmien pitää EU-parlamentissa tehdä heti vaalien jälkeen paljon parempaa yhteistyötä.

Nyt on kenenkään turha loukkaantua siitä, että päämieskokous käveli parlamentin yli.

Perussopimusten mukaisesti Eurooppa-neuvosto eli huippukokous on se, joka komission puheenjohtajan esittää ja EU-parlamentti valitsee.

Jos EU-parlamentin suurimmilla poliittisilla ryhmillä olisi ollut kärkipesteistä selkeä yhteinen linja ja viesti, kyllä hallitusten päämiehet ja -naiset olisivat sitä epäilemättä kuunnelleet.

Nyt nähdyssä poliittisessa hulabaloossa Eurooppa-neuvoston oli pakkokin ottaa aloite itselleen ja lähteä rakentamaan pakettia, jolla voitaisiin päästä eteenpäin.
Eikä se huono ole. Kyseessä on kompromissi ja kokonaisuus, joka verraten hyvin huomioi paitsi poliittiset voimasuhteet, myös ensimmäistä kertaa sukupuolten tasa-arvon.

Tulevassa äänestyksessä komission puheenjohtajan on valituksi tullakseen saatava vähintään puolet koko europarlamentin jäsenmäärän äänistä. Käytännössä siis yli puolet noin 751 äänestä. Erilaisten jäsenvaihdosten vuoksi EU-parlamentti ei aina ole aivan täysilukuinen.

Tällä hetkellä Espanjan riveistä puuttuu kolme edustajaa, kun katalonialaisaktivistit eivät ole pystyneet ottamaan paikkojaan vastaan, ja yksi Tanskan paikka on hetkellisesti täyttämättä tuoreen ministerinimityksen vuoksi.

Näin ollen parlamentin jäsenmäärä olisi ensi viikolla 747, ja Ursula von der Leyenin pitäisi saada vähintään 374 ääntä tullakseen valituksi. Jos EPP, sosialistit ja ex-liberaalit äänestäisivät yhtenäisesti von der Leyenin valinnan puolesta, äänimäärä olisi 444 ja riittäisi hyvin. Todettakoon että viisi vuotta sitten vastaavassa äänestyksessä silloinen kärkiehdokas Jean-Claude Juncker sai 422 ääntä, mutta tuolloin asetelmat olivat huomattavasti selkeämmät.

Mielenkiintoinen viikko siis edessä. Vaikka nimitysprosessissa voi olla paljonkin kritisoitavaa, ei sitä pidä jäädä kuukausiksi märehtimään. Toivon että Ursula von der Leyen saa tiistaina parlamentin enemmistön tuen, ja työ kohti uutta kautta pääsee tosissaan käyntiin.

Julkaistu Iltalehden blogissa 13.7.2019.