Ensitiedot olivat synkkiä. Iran oli iskenyt USA:n lentotukikohtiin. Kyse oli ennakoidusta vastauksesta Yhdysvaltojen aiemmin tekemään ilmaiskuun, jonka kohteena oli iranilaiskenraali Qassem Suleimani. Hetken näytti siltä, että maat ovat matkalla kohti yhteenottoa, joka voi laajentua täysimittaiseksi sodaksi.

Vaikutukset osoittautuivat kuitenkin ensitietoja rajatummaksi, eikä iskuissa kuollut amerikkalaisia tai muita liittouman sotilaita. Onneksi. Suuri tragedia koettiin kuitenkin Teheranissa, kun Iranin vallankumouskaarti ampui alas ukrainalaisen matkustajakoneen, jota he kertoivat luulleensa risteilyohjukseksi. Kone syöksyi maahan vieden mukanaan 176 ihmishenkeä.

EU:lle kriisi on jälleen yksi osoitus tarpeesta vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Iranin tilanteen kriisiytyminen vaikuttaisi koko Lähi-idän alueeseen, jossa Euroopan intressit eivät ole vähäiset. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Yhdysvallat valmistelee joukkojensa vetämistä Irakista. Se jättäisi maahan valtatyhjiön, jota ISIS, muut ääri-islamistiset aseryhmät sekä Iranin tukemat puolisotilaalliset joukot todennäköisesti pystyisivät hyödyntämään. Kehitys vaikuttaisi suoraan myös Euroopan turvallisuustilanteeseen.

Lähi-idän ja Iranin tärkeydestä huolimatta EU on jäänyt tilanteessa pahasti sivuraiteille, ja sen ulkopoliittisena voittona pidetty Iranin ydinasesopimus on tapahtumien seurauksena henkitoreissaan. On epätodennäköistä, että sopimus tästä enää selviäisi, vaikka se ilman muuta on Euroopan unionin tärkein tavoite.

EU-johtajien vastaus kehitykseen on jättänyt toivomisen varaa. Julkilausumia on Iranin iskujen jälkeen kirjoitettu Brysselissä ahkerasti, mutta epäselväksi on jälleen jäänyt, kuka tilanteessa oikeastaan puhuu unionin äänellä. Myös unionin yhteinen työkalupakki on heikko, mikä paistaa EU:n julkisista ulostuloista. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaatii EU:ssa jäsenmaiden yksimielisyyttä, mikä on hankala saavuttaa. Yhteisiä suorituskykyjä, joilla alueella pystyttäisiin toimimaan, on puolestaan vähän.

Vaikka EU-maiden yhteenlaskettu puolustusbudjetti on Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi suurin, jäsenmaat tekevät puolustusinvestoinnit edelleen pitkälti erillään. Kautensa päättäneen Jean-Claude Junckerin komission aikana EU otti puolustusyhteistyössä poikkeuksellisen suuria harppauksia muun muassa aloittamalla pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PESCO) sekä perustamalla Euroopan puolustusrahaston.

Myös EU-komission uusi puheenjohtaja Ursula von der Leyen on linjannut, että EU:n tulisi olla ulkosuhteissaan aiempaa strategisempi, määrätietoisempi ja yhtenäisempi. Iranin kriisi on yksi niitä kysymyksistä, joissa sen tulisi näkyä. Von der Leyenin puheenjohtajaohjelma sisältää monia hyviä tavoitteita, jotka toteutuessaan vahvistaisivat EU:n kykyä vastata Iranin kriisin kaltaisiin tilanteisiin. Ohjelmassa otetaan askelia kohti todellista eurooppalaista puolustusunionia, vahvistetaan Euroopan puolustusrahastoa sekä tuodaan määräenemmistöpäätöksenteko unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Tavoitteita on helppo tukea, mutta niiden edistyminen on kovan työn takana. Paljon riippuu suurista jäsenmaista, mutta myös siitä, miten eri aloitteet onnistutaan sovittamaan yhteen Naton kanssa. Päällekkäiset rakenteet tai Naton heikentäminen eivät ole kenenkään intressi.

Rakenteiden lisäksi EU:lla on selvä tarve kehittää omaa strategista ajattelukykyään. On kyettävä aiempaa paremmin hahmottamaan, miten ja missä nykyistä ja tulevaa ulkopolitiikan työkalupakkia voidaan käyttää. Tämä on ollut pitkään EU:n ulkopolitiikan yksi suurimmista Akilleen kantapäistä. Se on myös asia, jossa ulkopoliittisesti muuten päätösvallattoman Euroopan parlamentin rooli voisi olla nykyistä huomattavasti vahvempi.

Iranin kohdalla EU:lta ei tällä hetkellä näytä löytyvän muuta strategiaa kuin ydinsopimuksen pitäminen hengissä. Sen sijaan, että vaikutusvalta ja uskottavuus lasketaan yhden kortin varaan, meidän pitäisi kuitenkin pystyä hahmottelemaan vaihtoehtoisia skenaarioita. Miten Eurooppa toimii, jos sopimus todella kaatuu lopullisesti.

Yksi vaihtoehto olisi asemoituminen tilanteessa vahvasti Yhdysvaltojen vanaveteen. Vaikka Yhdysvallat on turvallisuuspolitiikassa Euroopan läheisin ja tärkein liittolainen, Yhdysvaltojen intressit ja toimintatavat Lähi-idässä eivät ole kuitenkaan samat kuin Euroopalla. Myös presidentti Donald Trumpin tempoilevuus ja arvaamattomuus on tuonut yhteistyöhön omat haasteensa.
Siksi Euroopan on pystyttävä olemaan alueella vahva ja itsenäinen toimija. EU:n itsenäinen Iran-politiikka voisi alkaa esimerkiksi siitä, että maan kasvavaa ja seurauksiltaan negatiivista vaikutusvaltaa Lähi-idässä lähdetään järjestelmällisesti patoamaan.