Henna Virkkunen

Europarlamentaarikko

25 toivon vuotta
Kolumni

25 toivon vuotta

”Kahtiajaon murruttua uuden Euroopan rakennustyö perustuu yhteisiin arvoihin: demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltion periaatteisiin sekä markkinatalouteen”, pääministeri Esko Aho linjasi hallituksen nimissä maaliskuussa 1992 eduskunnassa.

Käsittelyssä oli Suomen hallituksen tiedonanto päätöksestä hakea Euroopan yhteisön, nykyisen Euroopan unionin, jäsenyyttä.

”Jos pyrimme taloudelliseen hyvinvointiin, vakaaseen turvallisuuteen, puhtaampaan ympäristöön, kansainvälisyyteen, kulttuurin ja tieteen tason kohottamiseen, sosiaaliturvan takaamiseen ja vaikuttamiseen meitä koskeviin asioihin, asetamme tavoitteeksi Suomen EY-jäsenyyden”, paalutti puolestaan Kimmo Sasi Kokoomuksen eduskuntaryhmän puolesta.

Kun Suomi 25 vuotta sitten liittyi Euroopan unioniin, oli Eurooppa täynnä toivoa. Kommunistinen sorto oli väistynyt Itä-Euroopan yltä ja maailma muuttui vuosi vuodelta demokraattisemmaksi. ”Historia on loppu”, kirjoitti filosofi Francis Fukuyama.

Jälkikäteen voi arvioida, että monet niistä odotuksista, joita jäsenyyttä vahvasti tukeneet kokoomuslaiset sille asettivat, ovat toteutuneet. Suomi pääsi osaksi sisämarkkinoita ja kansainvälistyi, talous vahvistui, tieteen taso nousi. Vaikutusvalta kasvoi.

Jos Suomen 25 vuotta Euroopan unionissa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se toivo. Toivo ja luottamus tulevaisuuteen ovat tarkoittaneet, että suomalaiset uskalsivat vuonna 1994 valita EU-jäsenyyden. Se on tarkoittanut, että olemme unionissa uskaltaneet avata ovia yhä useammille maille ja lähteneet tekemään yhteistyötä yhä uusilla aloilla. Ei siksi, että meidän olisi aina ollut pakko, vaan koska olemme uskaltaneet toivoa ja luottaa yhteistyön tuovan tuloksia.

Tuloksia se on myös tuonut. Olemme kohdanneet haasteita, mutta paljon niitä suurempia mahdollisuuksia.

Kun katson maailmaa nyt, uuden vuosikymmenen alussa, ei Eurooppa näytä enää yhtä toiveikkaalta. Jäsenmaa on ensimmäistä kertaa jättämässä unionin, eikä laajentuminen näytä todennäköiseltä. EU:n suosio kansalaisten keskuudessa on likimain yhtä suurta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta unionia vastustavien populistipuolueiden ja ääriryhmien kannatus on noussut.

Toiveikkaan sijaan EU näyttää nyt vähän lamaantuneelta. Puhutaan vaikeuksista ja väärään suuntaan kulkevasta kehityksestä. Suuria maailman muutoksia ei nähdä mahdollisuuksina, vaan enemmänkin uhkina. Kun torjumme ilmastonmuutosta, liian usein puhe on muutoksen luomista vaikeuksista, eikä sen tarjoamista mahdollisuuksista uusille eurooppalaisille innovaatioille. Kun puhumme robotisaatiosta tai digitalisaatiosta, puhe ei ole lisääntyvästä hyvinvoinnista, vaan katoavista työpaikoista. Uudesta näyttää tulleen innostavan sijaan pelottavaa.

Euroopan unionin suurin haaste seuraavan neljännesvuosisadan aikana ei ole populismi, muuttoliikkeet eikä edes ilmastonmuutos. Se on uuden toivon ja luottamuksen rakentaminen. Ajatus siitä, että huominen on parempi kuin tämä päivä.

Eurooppalaiset arvot – demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio ja markkinatalous – eivät yksin ratkaise yhtään suurta tulevaisuuden haastetta. Mutta ne luovat pohjan, joille ratkaisut voidaan rakentaa. Euroopan unioni ei ole karkkikauppa, jossa jokainen voi poimia vain haluamansa. Se on sitoutumista yhteisiin arvoihin ja yhteiseen käsitykseen demokraattisen yhteiskunnan peruspilareista Niihin, joita Aho ja Sasikin eduskunnalle listasivat.

Suomen 25 ensimmäistä EU-vuotta olivat toiveikkuuden ja luottamuksen aikaa. Kokoomuksen on tehtävä työtä sen eteen, että sitä ovat myös 25 tulevaa. Työtä on paljon, mutta mahdollisuuksia enemmän. Tartutaan niihin!

Kolumni julkaistu Nykypäivä-lehdessä 30.1.2020.