EU on ollut kauppapolitiikassa viime vuosina todellinen vapaan maailman johtaja, joka on purkanut kaupan esteitä, asettanut korkeita ympäristönsuojelun standardeja, tehnyt kansainvälisistä välimiesmenettelyistä läpinäkyviä ja puolustanut työntekijöiden oikeuksia.

Euroopan parlamentti antoi keskiviikkona hyväksyntänsä EU:n ja Vietnamin väliselle kauppa- ja investointisuojasopimukselle. Äkkiseltään sopimus Vietnamin kanssa ei varmasti tunnu monen mielessä kovin merkittävältä – ainakaan verrattuna valtaviin Japani- ja Mercosur-sopimuksiin, joista viimeksi on uutisoitu.

Vietnam-sopimus on kuitenkin kokoaan suurempi. Kaakkois-Aasian ASEAN-yhteistyöjärjestöön kuuluvat maat ovat nopeasti kasvava markkina ja tavaraviennillä mitattuna EU:n neljänneksi suurin kauppakumppani. Pitkällä tähtäimellä EU:n tavoitteena on solmia sopimus koko yhteistyöjärjestön kanssa.

Vietnamista tulee sopimuksen jälkeen toinen alueen maa, jolla on vapaakauppasopimus EU:n kanssa. Vietnam-sopimus ja sen luomat mahdollisuudet toivottavasti antavat uutta vauhtia myös muiden alueen valtioiden kanssa käytyihin kauppaneuvotteluihin, jotka ovat tällä hetkellä jäissä. Jos näin kävisi, sopimuksella olisi suurta strategista merkitystä, sillä lisääntynyt kaupankäynti voi auttaa EU:ta patoamaan Kiinan vahvaa vaikutusvaltaa alueella.

Sopimus on myös jälleen uusi osoitus EU:n kyvystä ja halusta purkaa kaupan esteitä sekä puolustaa sääntöpohjaista maailmankauppaa. Donald Trumpin protektionismi tai Brexit eivät ole horjuttaneet EU:n kauppapoliittista toimintakykyä, vaan neuvotteluita on kyetty avaamaan ja viemään maaliin kiitettävää tahtia.

Kuten kaikki kauppa- ja investointisopimukset, myös Vietnam-sopimus on osin kiistanalainen. Keskustelua on Euroopan parlamentissa käyty erityisesti Vietnamin ihmisoikeustilanteesta, jonka nojalla osa politiikoista vaati sopimuksen hyväksyntää lykättäväksi. Kriitikoiden huoli on oikea, mutta ratkaisu väärä. Olen itse vakaasti sitä mieltä, että hyvien kauppasopimusten tekeminen ja niiden tarjoamien valvontamekanismien käyttäminen edistävät myös ihmisoikeuksia huomattavasti nykyistä keinovalikoimaa paremmin.

Kokonaisuutena EU-Vietnam-sopimus on edistyksellinen, kuten ovat myös muut EU:n viime aikoina solmimat vapaakauppa- ja investointisopimukset. Kaikissa uusissa kauppasopimuksissa mukana ovat kestävän kehityksen luvut, joiden kautta pystymme edistämään muun muassa ympäristönsuojelua ja työntekijöiden oikeuksia. EU:n neuvottelulinja on ollut oikea ja se vastaa suureen osaan siitä kritiikistä, joita vapaakauppa- ja investointisopimuksia kohtaan on aiemmin esitetty.

Vietnam-sopimuksen jälkimainingeissa unioni suuntaa katseensa neuvotteluihin EU:n ja Britannian tulevasta suhteesta. Brittihallitus on luvannut äänestäjilleen paljon, mutta sen asettamilla reunaehdoilla EU voi tarjota vain hyvin vähän. Jos Britannia ei hyväksy EU-tuomioistuimen toimivaltaa tai eurooppalaisia tuotestandardeja, johonkin syntyy kova raja, jossa tehdään tullitarkastuksia. Hankalaksi muodostuu erityisesti Pohjois-Irlannin tilanne, jossa sekä Irlannin että Britannian sisäraja haluttaisiin pitää auki kaupalle ja ihmisten vapaalle liikkumiselle.

Kauppaneuvotteluihin, joissa ei pureta kaupan esteitä vaan pystytetään niitä, ei ole olemassa valmista toimintamallia. Lopputulos sellaisissa neuvotteluissa tuskin koskaan voi olla koskaan kovin hyvä.