Omavaraisuus, resilienssi ja strateginen autonomia ovat koronakevään seurauksena nousseet teollisuuspolitiikan uusiksi iskusanoiksi Brysselissä. Taustalla on paljon aivan oikeita syitä. Muutama vuosi sitten sähköautobuumin noustessa havahduttiin siihen, että autoteollisuudestaan ylpeä Eurooppa on akkutuotannossa täysin riippuvainen Aasiasta. Turvallisuuspolitiikan puolella puolestaan Donald Trump alkoi ravistella transatlanttista turvallisuusyhteistyötä, ja herätti puolustuspolitiikassa Euroopan Angela Merkelin sanoin näkemään että ”meidän on otettava kohtalo omiin käsiimme.”

Viimeistään koronakevään tuomat tuotanto-ongelmat nostivat monet muutkin riippuvuudet näkyviin. Euroopassa lääkkeistä tuli pulaa, kun Kiinassa ja Intiassa tuotanto sakkasi liikkumisrajoitusten vuoksi. Kriittisen tärkeiden suojavarusteiden osalta koko maailma oli viikkoja Kiinan kapasiteetin varassa, ennen kuin oma tuotanto saatiin käyntiin. Myös monella muulla teollisuudenalalla Euroopassa jouduttiin jopa sulkemaan tilapäisesti tehtaita, koska komponentteja ei ollut saatavissa.

Tuotantoketjut ovat nykyään pitkiä ja globaaleja. Koronapandemian seurauksena kaikkialla maailmassa arvioidaan nyt uudelleen omaa huoltovarmuutta ja resilienssiä. Kuinka raaka-aineiden saatavuus ja tuotanto kestää kansainvälisiä liikkumisrajoituksia ja poikkeusoloja? Tätä pitää myös Euroopassa puntaroida.  Samaan aikaan on kuitenkin varottava ettei pyrkimys ”strategiseen autonomiaan” käänny protektionismiksi. Kriisinkestävyyden ja uuden kasvun näkökulmasta tärkeintä on varmistaa reilu kilpailu ja toimitusketjujen monipuolistuminen, ei välttämättä tuotannon eurooppalaisuus.

Euroopan unionin vahvuus on läpi historian ollut sen kyky luoda toimivia markkinoita, joissa resurssit kohdentuvat tehokkaasti, reilu kilpailu kirittää yrityksiä ja parhailla on tilaa kasvaa. Tätä ovat osaltaan tukeneet paitsi avoin kauppapolitiikkaa ja pyrkimys kohti saumatonta sisämarkkinaa, myös tiukat valtiontuki- ja kilpailusäännöt, jotka ovat estäneet julkista valtaa suosimasta omiaan ja vääristämästä kilpailua. Tästä vahvuudesta kannattaa pitää tiukasti kiinni. Muutoin vaarana on sisäänpäin käpertyminen ja protektionismi, joka ei pidemmän päälle kannata.

Koronapandemian aikana EU:n valtiontuki- ja kilpailusääntöjä on löysytetty nyt moneen kertaan. Se on ollut tarpeen yritysten tukemiseksi kriisin keskellä. Mutta on huolehdittava, että nämä löyhennykset jäävät tilapäiseksi. EU:n on jatkossakin oltava vapaan kaupan edelläkävijä, joka tekee kunnianhimoista kauppapolitiikkaa, avaa markkinoita ja poistaa kaupan esteitä.

Vaikka tehokkaat markkinat ja avoin kilpailu ovat Euroopan keskeinen menestystekijä, sitä haastetaan nyt teollisuuspolitiikan kentällä, eikä asialla ole vain laitavasemmisto ja äärioikeisto. Keskustelu kiteytyy ajatuksiin niin sanotuista eurooppalaisista mestareista (European Champions) ja tuotantoketjujen lyhentämisestä. Ajatukset eivät ole uusia, mutta koronapandemia on antanut niille uutta vauhtia.

Kiihtyvää keskustelua käydään tarpeesta suunnata suurempia tukia ja kilpailupolitiikan poikkeuksia näille eurooppalaisille mestareille, eli käytännössä suurimpien jäsenmaiden suurimmille yrityksille, jotta ne pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa esimerkiksi kiinalaisyritysten kanssa. Pidemmän päälle tällainen jättien suosiminen ja kilpailun rapauttaminen johtaisi kuitenkin suuriin ongelmiin Euroopan sisämarkkinoilla. Siksi sitä on varottava.

Tavoite teollisuuden ja elinkeinojen kriisinkestävyydestä on kuitenkin oikea. Euroopan unioni ei saa tärkeissä raaka-aineissa tai tuotannossa olla taloudellisesti tai maantieteellisesti riippuvainen yhdestä suunnasta. Tarvitaan vaihtoehtoja, valinnanvaraa ja myös kykyä omaan tuotantoon.

Kriittisten raaka-aineiden saatavuuden varmistamiseksi Euroopan komissio käynnisti juuri syyskuussa uuden raaka-aineallianssin, joka toimii samaan tapaan alan yritysten ja toimijoiden yhteenliittymänä, kuin muutama vuosi sitten käynnistetty Euroopan akkuallianssi. Tavoitteena on parantaa Euroopan resilienssiä harvinaisten maametallien ja magneettien arvoketjuissa.

Tällä on vahva kytkentä myös kiertotalouteen, joka toimiessaan tarjoaa samanaikaisesti ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ympäristöongelmien ehkäisyyn, mutta myös raaka-aineiden niukkuuteen. Kun resursseista on pulaa, kaikki käytössä oleva kannattaa hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti ja moneen kertaan. Se luo resilienssiä.

Julkaistu Nykypäivä-lehdessä 29.10.2020.