Henna Virkkunen

Europarlamentaarikko

EU:n ja jäsenmaiden lippuja
Kolumni

Ei anneta hallitusten pilata elpymispakettia

MTV:n haastattelemat ekonomistit ovat yksimielisiä: EU:n elpymispaketin kaataminen ei olisi ollut viisasta.

Näkemys vastaa hyvin sitä käsitystä, joka päätöksentekijöillä on prosessin eri vaiheissa ollut. Sosiaalisessa mediassa pieni joukko pakettia vastustavia asiantuntijoita on saanut suuren huomion, mutta todellisuudessa paketin kaatamista vaativat aniharvat.

Kun elpymispaketista kesällä päätettiin, oli epävarmuus suurta. Historiasta ei löytynyt sellaisia talouskriisejä, joihin tilanne vertautui tai joista olisi voitu hakea suoraa mallia. Taudin leviäminen oli epävarmaa, kuten myös pandemian kesto. Tämä teki myös talousvaikutusten ennustamisesta käytännössä mahdotonta. Eri arvioissa puhuttiin myös Suomen kohdalla bruttokansantuotteen supistumisesta 5-20 prosentilla.

MTV:n kyselyssä talousasiantuntijoiden suuri enemmistö katsoi, että paketti hyödyttää Suomen taloutta. Osa arvioi, että enemmän olisi hyödyttänyt koko elpymisrahastoon maksamamme summan lainaaminen markkinoilta ja käyttäminen koronaelvytykseen kotimaassa. Suomen Pankin jo keväällä antaman arvion mukaan yhteiseurooppalainen finanssipoliittinen elvytysohjelma on Suomen etu, koska taloutemme on hyvin riippuvainen Euroopan talouden kehityksestä ja elpymisestä.

Vakauden takaaja

Puoli vuotta on politiikassa pitkä aika, mutta on hyvä palauttaa mieleen, minkälaiseen maailmaan paketti viime kesänä luotiin. Suuri osa Euroopasta oli joko kovien sulkutoimien piirissä tai juuri vapautunut niistä. Talouskriisiä suitsimaan luotiin kansallisia elvytysohjelmia ja Euroopan keskuspankki oli aloittanut mittavat rahapoliittiset toimet. Rajojen sulkeminen ja suojavälineiden hamstraaminen oli kiristänyt jäsenvaltioiden välejä.

Perustellusti arvioitiin, että sulkutoimien lisäksi pandemian aiheuttamat pelot ja luottamuksen rapautuminen muuttavat myös kulutuskäyttäytymistä. Yritysten tappiot heijastuvat pankkisektoriin ja pankkisektorin kautta muualle. Riskinä oli vaarallinen ketjureaktio, joka olisi voinut kohtalokkaasti heiluttaa euroalueen ja siten myös Suomen talouden vakautta.

Riskeistä ilmeisin oli joidenkin Etelä-Euroopan maiden ajautuminen tilanteeseen, joissa niiden valtionlainojen korot lähtevät hallitsemattomaan nousuun ja maiden pääsy kansainvälisille rahoitusmarkkinoille estyy. Erityisesti Italian ajautumisella tällaiseen tilanteeseen olisi ollut valtavat vaikutukset euroalueelle ja eurooppalaiselle yhteistyölle. Elpymispaketilla ja Euroopan keskuspankin toimilla tämä on ainakin toistaiseksi estetty.

Toinen negatiivinen tulevaisuuskuva oli, että vaikka akuutissa kriisivasteessa EU-tason instrumentteja saataisiin käyttöön, ne eivät olisi riittäviä rahoittamaan pandemian jälkeistä elvytystä. Näin pandemian rakenteellista vaikutusta talouteen ei pystyttäisi torjumaan isossa osassa Eurooppaa. Riskinä olisi euroalueen ja EU:n ajautuminen pitkäkestoiseen taantumaan tai hitaan kasvun kauteen. Selvää on, että myös tällä olisi ollut vakavat vaikutukset EU:n ja Suomen kehitykseen.

Talouskriisi on yhteinen ongelma

Elpymispakettia voi edellä mainituista syistä ajatella eräänlaisena vakuutuksena. Sen kriteeristö on rakennettu niin, että pandemian seurauksena eniten kärsivät ja jo valmiiksi matalamman elintason jäsenmaat saavat paketista enemmän. Suomi ei onneksi ole osunut kumpaankaan kategoriaan, mutta jos tilanne olisi riistäytynyt meillä käsistä ja talous sakannut vielä nykyistä pahemmin, olisimme myös saaneet paketista enemmän.

Toisin kuin esimerkiksi eurokriisin kohdalla, nykyisen pandemiakriisin taustalla ei ole minkään yksittäisen maan holtitonta taloudenpitoa. Kriisin syntymekanismi on sellainen, että sitä ei juuri kukaan olisi voinut estää. Siksi yhteinen eurooppalainen vastaus oli perusteltu.

Ajatus tuhlailevasta etelästä elää kuitenkin edelleen vahvana Pohjois-Euroopassa, myös Suomessa. Totta on, että dynaamisemmilla talouden rakenteilla ja matalammalla julkisen velan määrällä esimerkiksi Italia olisi kriisin keskellä huomattavasti paremmassa asemassa. Elpymispaketin tarve olisi vähäisempi, jos EU-maiden velkaantumisaste olisi matalampi.

On kuitenkin muistettava, että monessa Etelä-Euroopan maassa on eurokriisin jälkeen toteutettu varsin mittavia julkisen sektorin sopeutustoimia. Esimerkiksi Italian holtiton velkaantuminen ajoittuu 1990-luvun taitteeseen sekä toisaalta eurokriisin aikaan. Vaikka julkisia menoja on sittemmin sopeutettu, talouskasvu on ollut niin hidasta ettei julkisen velan ja BKT:n välistä suhdetta ole saatu juuri laskemaan. Voi sanoa ettei Italia tai moni muukaan ylivelkaantunut maa ole tehnyt tarpeeksi, mutta mistään hurlumhei-talouspolitiikasta tai totaalisesta toimettomuudesta ei viime vuosina ole ollut kyse.

Unionin yhtenäisyys on Suomen etu

Elvytyspakettia on arvioitava paitsi taloudellisesti, ennen kaikkea poliittisesti. Euroopan unioni on Suomelle tärkein viitekehys. Se määrittää pitkälti myös kansainvälisen asemamme. Yhä aggressiivisemman ja arvaamattoman Venäjän kyljessä tämän merkitys on vain kasvanut. Unionin jäsenyys on aina ollut meille myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen valinta, vaikka se ei poista Nato-jäsenyyden tarvetta.

Suomen mahdollisuudet estää elvytyspaketin syntyminen olivat vähäiset. Teoriassa se olisi ollut mahdollista, mutta ei suomalaisten edun mukaista. Laiva kääntyi peruuttamattomasti viimeistään siinä vaiheessa, kun Saksa ja Ranska tekivät yhteistä elvytystä koskevan ehdotuksen. Suomi olisi prosessissa voinut liimautua tiukemmin niin sanotun nuukan nelikon, eli Alankomaiden, Ruotsin, Itävallan ja Tanskan kylkeen. Se olisi voinut auttaa joidenkin Suomelle tärkeiden tavoitteiden edistämisessä, mutta koko paketin kaataminen olisi tälläkin konklaavilla ollut hankalaa. Maissa asuu yhteenlaskettuna noin 10 prosenttia EU:n väestöstä.

Kuten aina kansainvälisessä politiikassa, kyse on intressien tasapainottelusta. Suomi antaa EU-yhteistyöhön, mutta myös saa valtavan paljon. Kaikissa yksittäisissä tapauksissa Suomi ei aina saa yhtä paljon kuin antaa, mutta toisissa vaaka painaa toiseen suuntaan. EU ei ole karkkikauppa, josta voi poimia vain haluamansa, vaan se on sitoutumista yhteistyöhön myös vaikeina aikoina.

Elpymispaketin suuri ongelma

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan anna synninpäästöä maan hallitukselle. Paketissa on paljon sellaista, joka olisi aivan realistisesti voitu korjata. Näistä tärkein on paketin rahoittamien hankkeiden hallinnointi, joka on käytännössä kansallistettu. EU-maat joutuvat esittämään oman avustusosuutensa käyttämisestä kansallisen suunnitelman, jonka komissio, Euroopan parlamentti ja muut jäsenvaltiot arvioivat. Käytännössä suunnitelmat ovat yleistasoisia ja siirtävät päätösvallan kansalliselle tasolle. Vaarana on, että elvytyspaketin rahoitus suuntautuu kansallisiin hankkeisiin, joiden eurooppalainen lisäarvo on pieni tai olematon.

Tälle olisi ollut myös vaihtoehto, eli lisärahoituksen suuntaaminen EU:n monivuotiseen budjettiin. Näin esimerkiksi isoja infrahankkeita kuten raiteita ja digiyhteyksiä rahoittavan Verkkojen Eurooppa -ohjelman, tutkimusrahoitusta myöntävän Horisontti Euroopan, yhteisen puolustusrahaston ja monien muiden Euroopan tason rahoitusohjelmien budjettia olisi saatu kasvatettua. Näin rahoituksen kohdennus olisi eittämättä ollut parempaa ja luonut enemmän yhteiseurooppalaista lisäarvoa, vaikka rahat olisikin korvamerkitty nykyisen elpymispaketin tavoin. Kun näin ei kuitenkaan tehty, esimerkiksi edellä mainittujen ohjelmien rahoitus jäi monivuotisessa budjetissa aivan liian matalaksi, kuten myös monen muun tärkeän EU-tason rahoitusohjelman.

Näemme elpymispaketin ongelmallisen logiikan hyvin myös Suomessa, jossa hallitus käyttää rahoja omien vaalilupaustensa lunastamiseen sekä budjettinsa tilkkeenä. Mitään todellista priorisointia uutta kasvua luoviin investointeihin ei ole kyetty tekemään. Esimerkiksi suuria raidehankkeita ei elpymispaketilla käynnistetä, kuten ei juuri muitakaan suuria infrastruktuuri-investointeja. Rahat ripotellaan lukemattomiin kohteisiin, jolloin niiden kyky elvyttää ja luoda uutta jää vähäiseksi.

Tätä kehitystä Suomen olisi tullut vastustaa viimeiseen asti koko Euroopan tasolla, mutta viimeistään hallituksen oma toiminta on vienyt siltä pohjan. Siksi meidän on turha yllättyä, kun myös muissa maissa elpymispaketin kautta kansallistettua EU-rahoitusta käytetään poliittisen johdon lempiprojektien käsikassana sekä kansallisten budjettien tilkitsemiseen. Kyse on koko elpymispaketin ehkä suurimmasta ongelmasta.

Isossa kuvassa olennaista ei ole Suomessa tikunnokkaan noussut muutama miljardi usean vuosikymmenen aikajänteellä, vaan erityisesti se, minkälaisia investointeja näillä elpymispaketin miljardeilla tehdään. Tukevatko ne EU-alueen kasvua pitkällä tähtäimellä? Luovatko ne uutta vai suojaavatko vain vanhaa? Onko rahojen käytön valvonta riittävän tiukkaa? Kansallisella tasolla hallitus näyttää astuvan samaan sudenkuoppaan kuin koronaelvytyksessä laajemminkin: pysyvien menojen rahoittamiseen väliaikaisilla keinoilla, vaalilupausten lunastamiseen velkarahalla ja suurten investointien täydelliseen ohittamiseen.

Kirjoitus julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2021.